— Ei tuonne mitään, vastasi Veerti, kuten oli kuullut muidenkin sanovan.
— Eikö mitään? huomautti Kustaava. — Tänne kerrottiin, että Veertin isä on kuollut.
— Kuolihan se toisella viikolla, myönnytti Veerti.
— Siinäpä sitä onkin. Orvoksi jäitte, poikaraukat.
Kustaavalle nousi vedet silmiin, ja samaa hän odotti näkevänsä Veertiltäkin, mutta ei siinä huomannut pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
"On mahtanut itkeä itkettävänsä", ajatteli Kustaava ja auttaakseen poikia vanhaa tuttavuutta verestämään sanoi:
— Tule Villekin tervehtimään entistä leikkitoveriasi. Tämä tuskin tuntenee enää, mutta Veerti toki muistanee.
— Muistan minä, sanoi Veerti naurahtaen ja tarttui ujostelevan Villen käteen. — Tule tähän istumaan.
Kustaava meni rukkinsa ääreen ja katseli poikain tutustelemista.
— Oletko sinä ajanut hevosella? kyseli Veerti supattaen.