Alussa nämä "tilikirjat" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa, mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku kirjaimen sukunenkin joukkoon.
Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä. Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa, että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä, syntyi sana kun syntyikin.
Ikävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat usein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä herkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja leipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei vuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.
Mutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan koko karttunut mieltä myöten.
— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki ruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi Kusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos mentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois lähtevän.
— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä jo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.
— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.
— Entäs äiti, muistutti Mauno.
— Äiti hoitaa taloutta.
— Jaksaneeko?