Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän itki sydämen pohjasta.
— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin epävakaisiin yrityksiin.
— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt täytyy sekin oppia… Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se nyt kävikin… Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään, josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.
Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla heille mitään hyötyä.
Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen. Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä sittenkin kyyneleet kostuttivat.
Ihaili.
Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa valkeiksi.
Väisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet, mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja muutenkin puhtaus kaikissa.
— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen. Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin ääressä.
— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.