— Ei minun tietääkseni, vahvisti maisteri. Laulainen koetti painaa aivoissaan syntynyttä ajatusta alas, mutta kun hän katsahti koristeltuun puhujalavaan ja ajatteli, että se parin tunnin päästä jääpi siihen käyttämättömänä seisomaan, niin hänelle kävi kuten ahnurille, joka ei voi heittää haluruokaansa hukkaan, vaan täytyy edes kerran sitä maistaa. Niinpä hänkin, ennenkun oli ennättänyt asiata vakavasti ajatella, kysäsi:
— Sopisikohan, että minä puhuisin ikäänkuin kansan puolesta säätyläisille?
— Onko puhe valmistettu? kysyi maisteri.
— Ei ole, vaan pian minä lyhyen puheen valmistaisin, vastasi
Laulainen.
— Kyllä se sopii, myönnytti maisteri. Pitää vaan valita vakava aine ja puhua tyynesti. Ehk'ei pahenna, jos ajan voittamiseksi antaa puheen jäädä jotenkin loppuun.
Laulainen alkoi heti ajatella puhettaan ja kiintyi siihen niin, että ympärillä oleva elämä aivan kuin pimeni häneltä. Loppuosan ruokailuaikaa hän seisoksi veitsi ja tyhjä lautanen kädessään, eikä tointunut siihen mitään ottamaan. Naisille pidetty kaunis puhekin meni aivan sivu korvain. Laulu sai vielä hereille, mutta silloin hänellä jo olikin puhe suunniteltuna. Hän meni vielä, varmuuden vuoksi maisteri Eskolan luokse ja kysyi:
— Puhuisinkohan minä eli ei?
— Joko on puhe kokonaan selvänä? kysyi tämä.
— Jo on.
— Mikä on ajateltu aineeksi?