— Kiitos vaan, mutta jos minä saisin vähentää.
— Ei ollenkaan pikkumaisuuksia, kielsi kandidaatti. Mies kuin mies.
Laulaisen täytyi tarttua kuppiin ja tehdä nuo aamulliset temput, vaikkakin paljon vastenmielisemmin.
— Sinun nimesi on siis Vilhelm, virkkoi kandidaatti maiskuttaen huuliansa. Mutta kumpi sinä oikeastaan olet, Laine vaiko Laulainen?
— Kyllä minä ilmoitin nimekseni Laine, mutta olen jo päättänyt peruuttaa, vastasi Laulainen.
— Mitä varten peruuttaa?
— Niin tulin ajatelleeksi.
— Minä en suosi mitään peruutuksia, enkä epävarmuutta, tenäsi kandidaatti. Otettu askel olkoon aina paikallaan. Ja sen vahvistukseksi maistetaan… Ei mitään estelyjä. Ole sinä vaan Laine ja anna Laulaisen mennä kaikkine entisyyksinensä. Raitis saapi siltä olla, kun on aika olla raitis, mutta ei tuollainen raitis, kuten opettajat ylimalkaan, jotka nyrpistelevät ja saarnaavat pienimmästäkin ryypystä. Minä en ollenkaan kärsi sellaisia. Ne ovat kaikki suuria vätyksiä, ja vielä paremmin suuria… Sinua en lue siihen joukkoon, lohdutteli kandidaatti nähdessään, ett'ei sukkeluus vieläkään naurattanut Laulaista. Minä luen sinut sanomalehtimiesten joukkoon ja sellaisena join veljenmaljankin, enkä opettajana.
Laulaisesta alkoi uusi ystävänsä käydä kovin vastenmieliseksi, vaan ei ollut paikkaa mihin paetakaan. Laivan kannelle meneminen kaikkein nähtäväksi oli vieläkin vastenmielisempää. Ennen hän painoi nahkaansa nämä opettajia alentavat arvostelut ja kuunteli loppumatkan välinpitämättömänä tuota toista ainetta, pitäjän kertomuksen kirjoittamista. Mutta kun laiva saapui rantaan, silloin hän katosi koko illaksi.