— Miten se huononeisi? kysyi Laulainen koettaen pitää opettaja-ammatin puolta. Ei sinun palkkaasi kykene kukaan pienentelemään.
— Ei siitä ole pelkoa, mutta kun menot suurenevat, selitti Mantunen. Kansakouluja alkaa olla joka toisessa kylässä ja koulumaksujen kalleutta valitellen ottavat jo monessa talossa kiertävältä opettajalta ruokarahan, joten ei jää joukolle mitään.
— Ovatpa löytäneet tulolähteen, virkkoi Laulainen katkerasti naurahtaen. Minun ollessa eivät vielä tuota ymmärtäneet.
— Ei nytkään kaikissa taloissa oteta, piti Mantunen hyväin pitäjäläistensä puolta. Erota minun kuitenkin pitänee ja kun tämä vaimoni on kehoittanut tuohon haudankaivajaksi, niin kyllä minä rupean. Siinä tulee keskimäärin kolme vanhaa kappaa päivälle ympäri vuoden ja kuolo-vuosina yli. Tässä saapi toki olla joukkonsa luona ja muutamain vuosien kuluttua joutuu poika auttamaan.
Ei ole suuret toiveet, ajatteli Laulainen ja hänen kurkussansa kynnäröitsi jotain sellaista tunnetta kuin itkun edellä. Ajatella virkaveljen poikinensa penkomassa kuolleiden luita kolmen kyynärän syvyydessä, ei kuvastunut juuri sen ihanammalta, kuin jos olisivat jo siellä sitä varten että pappi heittäisi multaa päälle ja lausuisi: maasta olette tulleet.
Mantusen vaimo näkyi ymmärtävän, ett'ei Laulainen ihaillut heidän toivottua virkaansa ja kävi kahvia juodessa kertomaan, millaista puutetta ja ikävää hän on saanut nähdä aina talvella lasten kanssa yksin ollessa. Vaan jos isä on haudankaivajana, niin hänkin lasten kanssa ansaitsee kymmeniä markkoja koristelemalla rikasten hautakumpuja. Laulaisen täytyi myöntää, että hautojen kaunistaminen oli hyödyn lisäksi hupaisaakin. Hän pakoitti itsensä puhumaan myötätuntoisesti hautojen kaivamisestakin, mainiten että se on tavallansa tärkeä virka ja sanoi leikillä, että virkaveli kaivaisi hänelle syvän haudan, jos sattuisi kuolemaan samassa pitäjässä ja virkaveli jäisi jälemmäksi. Palkka sai jäädä muiden maksettavaksi, lapset vaan saivat kukin pienen hopean, että ne istuttaisivat haudalle tuuhean katajan.
* * * * *
Matalalla kulkivat Laulaisen ajatukset virkaveljen luota palatessa. Muu yleisö riensi iloisena toisiin laulajaisiin, jotka olivat ennen arpajaisten alkamista. Hänen oli jätettävä tämä ennen ihailtu ilo eilisenkin tapahtuman vuoksi ja nyt virkaveljen luona käytyä ei tappio tuntunutkaan kovin katkeralta. Täällä maailmassa näkyy pitävän tyytyä vähempäänkin kuin hänellä on.
Laulainen suuntasi askeleensa majapaikalleen päivällistä saamaan ja ajatuksissa oli vaan toivo päästä mitä pikemmin tuonne Leppämäen rauhalliselle kylälle… Mutta mikäs häntä sinne veti… Hän aivan säikähti kun tuli ajatelleeksi päätarkoitustansa ja siinä samassa muistui mieleen Mantusen köyhä koti, vaimo ja lapset. Tällaistako se kuviteltu onni tulisi olemaan. Sehän olisi surkeutta, eikä mitään muuta. Mutta ei toki tuollaiseksi pidä laskea. Laulainen haki vielä tuulta siipiensä alle. Onko pakko antaa mennä toimeentulonsa noin kurjaksi, ajatteli hän. Tuo Mantunen on nahjus, olkoon muuten vaikka kuinka kunnon mies. Lähetyssanomat ja verkot ovat ainoana sivuhankkeena. Löytäähän terve mies tuottavampaakin tointa, jos ei muuta min maanviljelystä. Jospa hän yrittäisi sitä juoppo-kanditaadin kehoittamaa pitäjänkertomusta. Ei tietäisi jos sattuisi onnistumaan.
Huvimatkalta tultua oli Laulainen saanut lukea lehdestä esitelmänsä ja Kokkoselta kuullun kertomuksen, mutta ruokapaikkaan mentyä täytyi taas lukea ja yhä mainiommilta ne maistuivat. Jospa ei olisi ollut edellisen päivän esitelmä mieltä karvastelemassa. Mikä hänet hurjasikaan! Hävetä nyt koko arpajaisten aika, jättää laulajaiset ja ravintola käymättä, joissa olisi nähnyt ja kuullut niin paljon. Säilyneekö juhlakentälläkään osoitteluilta?