Mantusen vaimokin puuttui jo puheeseen ja sanoi iloisesti:
— Onpa meillä nyt toivo paremmasta.
— No minkälainen? kysyi Laulainen. Mantunen katsahti vaimoonsa ja virkkoi:
— Niin, onhan meillä. Sitä ei ole vielä sanottuna kellekään, vaan joko me tälle Vilhelmille sanottaisiin?
— Sano vaan, kehoitti Mantusen vaimo hymyillen. Lupasihan rovasti niin varmaan, ett'ei siinä ole epäilemistä.
Nyt luuli jo Laulainen tietävänsä. Rovasti on luvannut heille asunnoksi osattoman mökin.
— No minä sanon nyt, vaan ei puhuta vielä muille, alotti Mantunen.
Asia on sellainen, että täällä kuoli toisella viikolla haudankaivaja.
Sille paikalle on ollut paljon pyrkijöitä, vaan rovasti on luvannut
puolustaa minua.
Laulainen aivan hämmästyi eikä osannut sanoa mitään. Hän ei mitenkään aavistanut perheen salaista toivoa tuoksi. Olisi kuitenkin ollut loukkaus puhua asiasta kovin halveksivasti ja hän kysyikin:
— Aivanko halulla rupeat haudankaivajaksi, niin ett'ei mielesi kaipaa opettamaan?
Mantusen pää painui alas, kun hän vastasi: — Kaipaan paljonkin, vaan kun ajattelee, että tässä virassa ollessa joukon toimeentulo vuosi vuodelta huononee, niin täytyy jättää kaipuu mielestään.