— Sinä et katuisi, jos nyt tuolla lailla alkuun päästyä vähän pitemmältäkin seuraisit tuota Viliinata.
Laulainen ei hämmästynyt ollenkaan, vaan ajatellen laskea leikkiä ystävänsä mieliksi virkkoi:
— Johan minä katsoin sillä silmällä silloin teille tullessa.
— Joko! ihastui Juutinen. Kyllä sitä ansaitseekin katsoa. Se on järkevä ja siveäkäytöksinen tytär, ei ollenkaan isäntää.
— Taitaa olla, myönteli Laulainen. Ja jospa hänessä pieniä puutteita olisikin, niin peittyyhän ne niillä isän pyörittämillä penneillä.
Juutinen katsahti tämän kuultua terävästi ja virkkoi:
— Ivallahan sinä veitikka taidat puhuakin koko asiasta, mutta siinä et ajattele oikein. Ei ne isän pyörittelemät pennit tyttären arvoa alenna. Mutta jos sinä luulet niistä arvosi alenevan, niin anna pennien jäädä, jos saisitkin tyttären.
— Siinäpä se vielä on, virkkoi Laulainen koettaen olla vakavana.
Eihän tuota ole muutkaan saaneet.
— Ivalla sinä senkin sanot, varoitti Juutinen. Sinä luulet, ett'ei Viliina isänsä huonon maineen tautta kelpaa kellekään, mutta siinä sinä taas erehdyt. Sitä saat paremminkin ajatella, että kuka Viliinalle kelpaa, sillä kyllä hän tietää, mikä hän on ja mitä hänellä on.
— Sittenpä se näin kodittomalle kosijalle kääntäisi…