— Siihen saatte tavarata. Täällä on kalakukko.
— Minähän olenkin onnen poika, riemastui herra ja otti konttinsa, jonka pohjalle asetteli kalakukon hyvin huolellisesti.
Sitten tuli pöytälamppu ja kaikkea muuta kalliimpaakin kuin kontti ja kalakukko, vaan joita herra katseli aivan välinpitämättömästi. Vasta sitten antoi niille tilaa kontissa, kun neiti asetti kalakukon päälle paperin ja vakuutti, ett'ei se muiden tavarain painosta rutistu.
Laulainen katseli syrjästä ja ihmetteli, että mitä tämä kontin ja kalakukon ihailu merkitsee. Hän itse ei, suoraan tunnustaen, ottaisi niitä kannettavaksensa toiseen pitäjään. Mutta tämä herra nähtävästi kantaa ja ehkä kehuukin tuttavillensa voittojaan. Onko se sitten sen vuoksi, kun ne ovat voittoja? Mutta ovathan muutkin tavarat voittoja.
Laulainen ei päässyt tämän ongelman perille, sillä joku tuttava sai taas kirjoja, joita täytyi lähteä kerjäämään.
PALUUMATKALLA.
Aurinko oli jo jonkun aikaa ollut laskeutunut, kun jakopaikan ovi suljettiin. Laulainen käveli verkalleen kirjapakka kainalossa ja kuunteli, kuinka kärryt jyrisivät ja airot kolkkivat ihmisten rientäessä kotiinsa. Lähtevä laivakin vihelsi ensimmäisen kerran. Kaikilla oli kiire kotiin kertomaan, mitä olivat nähneet ja voittaneet arpajaisissa.
Laulaista alkoi vaivata ikävä yksinäisyyden tunne. Hän oli kyllä aikonut viipyä täällä muutamia päiviä, mutta mitäpä varten oikeastansa viivytteleisi. Laiva lähtee. Niin sanoi maisteri Eskolakin ja ehkäpä tämä oli hyväntahtoinen viittaus, että mene vaan sinne omille olomaillesi, siellä on sinun paikkasi puhua, eikä täällä säätyläisten seurassa. Hän teki nopean päätöksen ja alkoi astua ravakasti matkalaukkuansa noutamaan.
Aivan viimeisellä minutilla saapuivat arvokkaimmat vieraat laivarantaan. Ne olivat varakasta väkeä, arpajaisiin toivotuimpia vieraita, vaan joiden oli jouduttava kaupunkiin virkatoimiinsa, taikka muuten mukavampiin yöpaikkoihin. Tuttavia ja muita uteliaita oli heitä saattamassa rantaan, jossa sitten nenäliinat liehuivat, kunnes laiva katosi niemen taakse.
Laulainen seisoi laivan kokassa ja katseli tuttuja rantoja. — Tuossa on tuo kaunis, kalarantainen Lehtosaari, hän ajatteli. Soutelee siellä nytkin yksi kalastaja vähän ulompana saaren rannasta. Hän tähysteli kalastajan liikkeitä, arvataksensa niistä, mitä se siinä tekee. Vene kulki hitaasti. Näytti nytkähtävän joka vetäisyn perästä taaksepäin. Sillä oli jotakin painavata vetämistä. Nyt hän muisti Mantusen. Varmaan se raukka harailee yhä vielä hävinneitä verkkojansa. Ei se ole kukaan muu. Siinä on ollut hänen arpajaishuvinsa. Riittää kärsivällisyyttäkin hakea neljää verkkoa näin pitkään, ihmetteli Laulainen. Enintään kahdenkymmenen markan vahinko. Heittäisi jo tuonne. Mutta kun ajatteli tarkemmin, mikä työ niissä on ollut kutoessa ja laittaessa, ja mitä ne merkitsivät Mantusen taloudessa, niin ei asia ollutkaan vähäpätöinen. Laulaisen sääli köyhää virkaveljeä kohtaan uudistui ja hän heilutti sille nenäliinaansa ystävyyden merkiksi. Mantunen nähtävästi huomasi nenäliinan liehutuksen, mutta hän ei uskonut sitä hänelle kuuluvaksi. Kukapa tuolla laivassa tietäisi hänen olemassa olostansa?