LAULAINEN LUULI JULJANAN TULLEEN HULLUKSI.
Annalle lähetetyssä kirjeessä mainittu viipymisaika ei ollut vielä ohitse, kun jo Laulainen lähti Leppämäen kylälle. Asian nimenä oli nuo lainakirjastoon saadut kirjat, jos ei lasten opetusta heti alkaisikaan. Kirjoilla oli olevinaan kiirein, vaikka suurin kiireen syy asui syvemmällä ja ilmeni yksinäisyyden hetkinä hyräilyssä: "tuonne taakse metsämaan sydämmeni halaa". Matkalle lähdettyä hän olisi toivonut itsellensä linnun siipiä, että olisi voinut lentää metsämaan kivisten ja kaitain polkujen ylitse muutamissa minuuteissa.
Mutta samoin kuin lintu hiljentää lentoaan valitun pesäpaikkansa lähestyessä, istahtaapa usein viereiseen puuhunkin kuullakseen onko kaikki ennallaan ja rauhallista, samoin Laulainenkin asteli miettiväisempänä kylän lähestyessä ja poikkesi taas janon nimellä Juljanan mökkiin. Hänestä ei Juljana ollut mikään ihailtava ihminen, mutta tuollaisena kyläkuntansa asiain ylivalvojana sai siltä kuulla turhan tarinan seasta joko varoittavan taikka ilahuttavan sanan. Hänpä se oli ensimmäisenä huomauttanut Annastakin.
Vieraan tupaan astuessa kilistyivät Julianan pienet silmät ihastuksesta. Mutta kun hän oli nyt arkivaatteissaan, toimitti vasen käsi tervehtimisaikana vaateharjan virkaa.
— Eipä ollut opettaja ylpeä, kun tuli toisenkin kerran meillä käymään, alkoi Juljana kiitellä. Nyt on aikaa istua, nyt ei ole ilta myöhä niinkuin keväällä. Ja nyt minulla on paljon kertomista, vaikka kyllähän siellä kylälläkin kuulette.
Laulaista jo salaa nauratti tämä esipuhe, vaan ett'ei näyttäisi kuulemista varten tulleen, hän pyysi juomista. Juljana lähti heti, vaan viipyi ihmeellisen pitkän aikaa edelliseen verraten. Jo tuli, mutta — parhaissa pyhävaatteissaan. Laulainen jo ihmetteli tätä kunnianosoitusta ja vielä enemmän kun Juljana alkoi puhua.
— Ette usko mitä ne ovat puuhanneet sillä aikana siellä kylällä, kun sinne rakennetaan kansakoulu siihen Alapihan ja Yläpihan rajalle. Ja kun siinä katolla on sellainen kuin kirkon torni, vaikka vähä pienempi ja siinä tornin nenässä suuri huivi, vai lakanakohan lienee.
Laulaista ei enää naurattanut. Hän oli aivan varmassa vakuutuksessa, että Juljana on tullut mielivikaiseksi. Hän ajatteli pötkiä pakoon, mutta kun näki Juljanankin ihmettelevän hänen hämmästystään, niin jäi kuulemaan lisää.
— Se on ihan totta, vakuutti Juljana. Minä katsoin aivan omilla silmilläni, kun Anna näytti sitä koulun kuvaa minulle. Siihen tulee näet Anna opettajaksi, kun käypi ensin sen seramiinin koulun.
Nämä olivat jo enemmän täysijärkisen sanoja, niin että Laulainen kysyi: