— Niin, näinhän minä sen herran pari kolme viikkoa takaperin, sanoi
Laulainen suopeana ystävällisestä vastaanotosta.
— Se oli oikein hyvä asia että neuvoitte, kiitteli Niiranen mielissään. Tämän herran avulla minä sain sen kouluasian menemään aivan niinkuin ajattelin. Käytiin vaan selittämässä, että otetaan rakennuslaina ja näytettiin koulun piirustus, niin melkein kaikki muut paitsi Kokkonen antoivat nimensä suostumuksen alle ja silloin siinä ei ollut kokoontultua mitään kiistelemistä. Nyt ei ole enää muuta pelkoa kuin että Anna onnistuisi seminaarin tutkinnossa.
— Kyllä Anna onnistuu, sanoi Laulainen ajatuksissaan.
— Niinhän sitä on herra Finbergikin vakuuttanut ja se on jo opettanut Annalle ruotsinkieltä.
— Kyllä se sitten.
— Siinä toivossahan tässä ollaan. Mutta nyt pitää opettajan ruveta kirjoittamaan lehteen siitä tieasiasta, josta keväällä puhuttiin.
— Isäntä muistaa vielä sen.
— Jo toki muistan, vaan jos opettajalta on unohtunut, niin minä selitän uudestaan ne matkat.
— Kyllä minä muistan, ei tarvitse, epäsi Laulainen. Hänellä ei ollut tällä kertaa kärsivällisyyttä kuunnella uudestaan tuota pitkää selitystä. Toista oli keväällä, jolloin toinen ihanampi ajatus teki Niirasen pitkätkin selitykset mieluisiksi. Silloin toki tuli Anna istumaan toiselle puolelle pöytää isän poissa ollessa, mutta nyt oli epätietoista näyttäytyikö ollenkaan.
Niiranen alkoi kaipailla, että miksei tuotuna vieraalle kahvia ja meni kiirehtimään. Takaisin tultuansa hän selitti, että kuuluivat odottaneen sitä herraa tulevaksi yhtäaikaa kahville. Laulainen ajatteli, että tietääpä tuon, sehän täällä näkyy olevan kaikki kaikessa.