Herran odottamisesta oli nähtävästi luovuttu, sillä Anna tuli kohta tuomaan kahvia. Hyvän päivän vastaus ja tarjoaminen oli niin kiireellistä, kuin jos toisessa huoneessa olisi ollut pata kuohumassa. Iloisesta katseesta ei näkynyt jälkeäkään. Laulainen näki että hän tekisi mieliksi, jos tempaisi tarjottimelta kupit yhtä kiireesti kuin seppä tempaa pihdistä pudonneen kuuman raudan pajan lattialta. Mutta hänessä heräsi vastustamishalu, ja liikkuikin tavallista hitaammin ja alkoi puhella niinkuin ei mitään ymmärtäisi.
— Nyt minä toin lisää kirjoja siihen perustettavaan kirjastoon.
Niitä on toistakymmentä kappaletta.
Annaa ei näyttänyt asia yhtään innostuttavan. Aivan välinpitämättömästi hän vastasi:
— Vai niin monta.
— Jo niistä nyt kykenee kyläläisillekin lainaamaan, lisäsi
Laulainen. Tottahan neiti Anna ottaa kirjaston hoitaakseen?
— En minä mitenkään jouda. Ottakoon isä jos tahtoo.
Anna meni kiireesti pois ja Laulainen oli pannut merkille, ett'ei tämä katsonut kertaakaan silmiin niinkuin keväämmällä. Tämä kaikki oli luultavasti kiitos kirjeestä, ajatteli Laulainen, taikka katumuksen osoitus siitä kun oli muutamia viikkoja takaperin erehtynyt puhelemaan mitä ystävällisimmin näin halpa-arvoisen henkilön kanssa.
Hän päätti jatkaa kiusantekoa ja alkoi toista kertaa kahvia antaessa kysellä, että milloinkahan se iltama pidettäisiin lainakirjaston hyväksi. Anna ei kuulunut joutavan sitäkään ajattelemaan.
Nyt oli Laulainen nähnyt ja kuullut tarpeekseen ja ilmoitti lähtevänsä matkaa jatkamaan.
— Pitää toki olla talossa yötä, kun on kerran tänne asti tullut, esteli Niiranen. Onhan meillä se herra, vaan sopii tässä siltä olemaan.