— Kiitän paljon, vaan en nyt malta viipyä, sanoi Laulainen.
Ennen lähtöä palasi herra soutelemasta ja yrkäiltyänsä vähän että tunteeko eli ei, tuli tervehtimään.
— Miten ne matka, kuin myöskin juhlalla onnistuivatden? kysyi
Finberg kääntyen vastausta odottamatta kammariinsa.
Herran tulo oli pidetty silmällä. Anna vei sille kohta kahvia ja
Laulainen huomasi harmilla, että herran kammarista palatessa näkyi
Annan kasvoilla samallainen iloisuus kuin keväällä.
Nyt hän ei enään kuunnellut isännän estelyjä, vaan heitti hyvästi ja meni katselemaan muita joukkoja. Emäntäkin kummasteli näin kiireistä käyntiä, mutta Anna ei puhunut mitään sinne päin, pisti vaan kättä kylmästi, ja antaen samassa keväälliset kirjat, "Neuvonantajan" ja "Tintta-Jaakon", virkkoi:
— Tässä ovat nämä. Kiitoksia lainan edestä.
Laulaiselta pääsi kirjoja ottaissa kummastuksen hymähdys, joka sanoiksi sovitettuna merkitsi, että olisinpa minä jo ymmärtänyt asian ilman tätäkin tekoa. Hän vei kirjat toisten luokse ja kehoitti isäntää pitämään huolen niistä.
— Kylläpähän, kylläpähän, myönteli Niiranen ja muistutti sitten erotessa, että siitä tie-asiasta pitäisi kirjoittaa lehteen.
— Pitänee ajatella, vastasi Laulainen ja alkoi kävellä Kokkosen taloon päin.
Hän katsahti ympärillensä, mutta maisemilta oli keväällinen viehätys kadonnut, vaikka olivat kauniimpia kuin silloin. — Kyllä se on totta, että äänetön on hulluista viisain, ajatteli hän. Olisinpa osannut pitää suuni kiini ja ollut ylistelemättä tätä kylää tuon mokoman "arkkitähen" kuullen, niin ei se olisi täällä rehentelemässä. Nyt se on jokaisen mielestä niin ihmeellinen olento ja hyvä, että kylläpäs Annakin… Hm. Jospa aavistaisi, kuinka makeasti se jälestäpäin nauraa näillä "moukilla", kunhan pääsee sellaisten seuraan, joiden kanssa puhuessa ei kieli kammertele. Kokkonen on luultavasti ainoa, joka ei ihaile tätä ja hän ehkä muistaa, mitä keväällä puhuttiin kouluasioista. Siinä ukossa on paljon samaa kuin Juutisessa. Kohta sen näki.