On kevät-talvi. Lauha ilma on irroittanut lumen puiden oksilta ja pehmittänyt hangen pintaa, johon ilman kylmetessä on tullut kiiltävä kuori.
Laulainen on lopettanut viikon työnsä, laskenut lapset sunnuntai-päiväksi kotiinsa ja katselee ajatuksiinsa vaipuneena tuvan ikkunasta kiiltävälle hangelle. Paksu savu nousee läheisen saunan ovesta. Siellä huuhtelee illan tullen ihmiset itsensä viikon hiestä ja hautelevat väsyneitä jäseniänsä. Talon emäntä varustelee heille parhaallaan puhtaita vaatteita, vieläpä silittääkin niitä omalla tavallansa. Paksuja ne ovat ja paikatuita, eivätkä pitäisi mitään hienompien ihmisten silitysraudoista, mutta emännällä onkin silitysrautana kirves, jonka hamaralla lyöpi myttyyn käärittyä vaatetta, niin että tuvanlattia täräjää.
— Ei opettajakaan mene kammariin tätä jyskytystä kuulemasta, sanoo hän toista myttyä käteensä ottaissaan.
— En toki ole huomannut koko jyskytystä, vastasi tämä. Olen tässä katsellut miten mainio suksenkeli siellä nyt olisi.
— Vai ette ole huomannut, naurahti emäntä. Taitaapa olla opettajalla tosi ikävä joukkonsa luokse, koska suksenkeliäkin niin kiittelee.
— Kyllähän niitä kävisi katsomassa näin hyvällä kelillä, jos olisi puoltakaan lyhemmältä matkaa, myönnytti tämä.
— Eipä ihmekään, kun on niin nuori emäntä ja vielä pieni poika, sanoi vaatteiden silittäjä. Kaksi vuottako kuulutte vasta olleen yhdessä.
— Niin, vähän kolmatta.
— Joko olitte kihloissa tähän pitäjään tullessanne? uteli emäntä.
— Ei oltuna kihloissa.