Hän meni pellon taakse metsään ja kohosi sieltä lepikkoahoja myöten mäen korkeimmalle paikalle. Sinne oli melkoisen laaja näköala, mutta enimmäkseen metsää. Viehättävimpiä olivat metsälammit, joita pilkoitti sieltä täältä metsän keskeltä. Mieluummin hän kuitenkin katseli lähinnä näkyvää Leppälampia, sillä sen rannalla oleva talo viehätti nyt kaikkein enimmän silmää. Täältä korkealta katsoen se näytti niin runolliselta, että sydän sykähteli.
Nyt oli jo pelkomieli haihtunut ja hän lähti laskeutumaan alas.
Peltoja lähestyessä hän vielä pysähtyi ja istui kivelle.
Tässä olisi koululle ihana paikka, ajatteli Laulainen. Täältä se näyttäisi juhlalliselta tuonne kylälle. Tänne katsahtaisi jokainen ihastuksella, kuten ainakin kylän kaunistukseen ja kukkaan. Koivuja jätettäisiin kasvamaan rakennuksen ympärille ja koivujen reunustama hiekoitettu tie veisi kylälle, aina lammin rannalle asti. Ja jospa valkenisi kerran se päivä, jotta saisi kävellä tänne tuota varjoisaa tietä myöten käsikädessä oman keittäjänsä kanssa. Silloin olisi onnen ajat saavutettuna ja kaikki menneet huolet ja vastukset saisivat unohtua. Nyt kaikui ainoastaan metsän lintujen riemulaulut, mutta silloin kajahtaisi täältä myöskin kahden onnellisen ihmislapsen laulut.
* * * * *
Päivällisen jälkeen alkoi vilistä lapsia Hukkalan kartanolla. Vanhempi väki seurasi hiljalleen perästä, taluttaen ja kantaen pienempiä lapsiaan, jotka oli myös otettu mukaan. Nyt oli tavallista merkillisempi päivä Leppämäen kylällä.
Isäntä Hukkanen katsoi itsensä tämän juhlan johtavaksi henkilöksi ja haeskeli kartanolta ja tuvasta kylänsä isäntiä ja emäntiä kammariin. Juhlan kunniaksi oli hän hankkinut hampaisiinsa savuamaan sikaritupakan. Sitä kun ei sopinut siitä koskaan irroittaa, kävi puhe hyvin jäykästi, jäväköimällä ja siksi hän käytti käsiänsä apunaan: töykäten syrjittäin seisovia kylkeen, taikka tarttuen takin liepeeseen.
Kammarissa piti Laulainen huolen vieraiden tervehtimisestä. Nyt jos milloinkaan täytyi olla kohtelias. Kun tuo peljätty vastustaja, Kokkonen, tuli kammariin, siirtyi Laulainen hänen rinnalleen istumaan ja koetti pitää yllä hyvin vakavaa ja samalla älykästä keskustelua. Mutta ukko ei näyttänyt siltä, joka ensimäiseen hyvään ihastuu. Pitkät kulmakarvat jyhöttivät kuin mitkähän räystäät syvältä tähystävien silmien päällä. Mustan tympeä, joukea muoto näytti niin perin jäykältä, että siihen oli aivan turha toivoa ilmestyvän mitään ihastuksen aaltoja. Taitavimmillekin puheille vaan myrähteli. Viimein hän otti sananvuoron ja yksikantaan kysyi:
— Joko olet miten vanha? Laulainen sanoi ikänsä.
— Nuori mies vielä, jatkoi ukko. Palkan vuoksiko rupesit lasten opettajaksi, vai oliko halua?
Kysymys oli niin vaikeata laatua, ettei Laulaisen vastaus aivan kiireelle joutunutkaan.