Kokkonen puhui niin kovalla äänellä, että emäntä itsekin näkyi kuulevan. Laulainen katui tehneensä koko kysymystä ja päästäkseen pois kammarista virkkoi:
— Pitääkin käydä katsomassa, joko ovat kaikki lapset koolla.
Hän meni puhuttelemaan ulkona olevia isäntiä. Niirasenkin kanssa oli jäänyt sopimatta kumpiko heistä alottaa keskustelun, kun esitelmä on loppunut. Siihenpä ei tahtonut enään tilaisuutta löytyäkään. Aivan luettamaan lähtiessä hän sai kuiskatuksi, että isännän on keskustelu alettava.
— Kyllä minä alotan, mutta pitää auttaa, jos tiukka tulee, sanoi
Niiranen.
— Kyllä koetan auttaa, lupasi Laulainen.
Hän meni alottamaan sunnuntaikoulua lasten kanssa. Lapset lauloivat viikolla oppimansa virren aika kauniisti. Hyvin sujui päivän evankeliuminkin lukeminen ja kysymyksiin rikkaan miehen ja köyhän Latsaruksen elämästä ja kuolemasta tuli aivan oikeita vastauksia. Mutta kun Laulainen syventyi puhumaan ja kyselemään kertomuksen syvemmästä merkityksestä: rikasten ylellisyydestä ja Jumalan sanan hylkäämisestä, sekä rikkaan miehen kauheista tuskista ja myöhäisestä veljien varoittamisesta, eivät lapset voineetkaan enää seurata, vaan istuivat ikävän näköisinä, aivan kuin illallista odotellessaan. Laulainen huomasi sen ja ymmärsi, ettei tämä ollut oikein lapsia kohtaan, mutta tällä kerralla täytyi näyttää vanhemmille ihmisille, miten pitkälle hän kykenee selittämään.
Kun tämä syvällisiä asioita sisältävä puoli oli loppunut ja lapset saivat kuulla yksinkertaisempia kysymyksiä, heräsivät he kuin unesta. Lopettajaislauluja laulaissa heidän silmänsä aivan loistivat ilosta, sillä nyt he tiesivät vanhainkin heitä mielihyvällä kuuntelevan.
Lyhyen väliajan perästä astui Laulainen pitämään esitelmäänsä. Hän katsoi asiaan kuuluvaksi olla seisovassa asennossa, vaikkakin polvet pyrkivät rauhattomasti vavahtelemaan.
— Olen aikonut puhua lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, alotti hän katsomatta papereihinsa, joita piteli kädessään. Jospa alotan tuosta kaikille tunnetusta sananparresta, että "sitä poika piiskuttaa, mitä emäkana kaakattaa". Tämä lause lausutaan useimmiten silloin, kun kuullaan lapsen taikka nuoren puhuvan sellaisia puheita, joita on totuttu kuulemaan hänen vanhemmiltansa. Useimmiten ne eivät ole siveitä, eikä kiitettäviä puheita, vaan raakoja ja rumia. Siveät puheet vetävätkin paljon vähemmän muiden huomiota puoleensa, sillä ne lausutaan aina hiljaisella, tyynellä äänellä. Niitä ei lapsetkaan muista niin hyvin kuin edellisiä. Paljon mieluummin he jäljittelevät kiivaita ja karvaita sanoja. Niistä tuskin yksikään unohtuu. Niitä kuulemaan ja muistoonsa painamaan ovat lasten korvat tuiki herkät. Jos kaksi äitiä puhelisi toisella puolen tupaa vaikka kuinka kauniista asioista ja toisella puolen tupaa taas toiset kaksi panettelisi toisiaan taikka naapureitaan, niin saatte uskoa, että lapset ovat näitä jälkimäisiä kuuntelemassa. Voitte sanoa, että rähinä vetää lapsia puoleensa, mutta ei se tule siitä yksistään. Panettelijan sanat lähtevät sydämen pohjasta ja siinä niiden suuri vetovoima. Hän ponnistaa kaikki kykynsä löytääkseen vaikuttavia sanoja. Siinä toinen vetovoima. Senpä vuoksi ovat tehdasseutujen ja tiheästi asuttujen kylien lapset vilkkaampia kuin nämä syrjäkylien lapset. Mutta kyllä pahuus tännekin tiensä löytää ja on jo valmiiksi löytänyt.
Tähän suuntaan hän jatkoi, kosketellen tärkeimpiä paheita, kuten kiroilemista ja kotivarkautta, juoppoutta ja yöjuoksua, joita lapset oppivat vanhemmilta ihmisiltä.