Niiranen koetti sotkea miesten hyväksymishuutoja ja kysyi:
— Kenenkä lapset kesällä kouluun joutaa?
— Kyllä joutavat, väitti Kokkonen. Eikä niitä tarvitse aamusta iltaan asti opettaakaan. Antaa toiset ajat olla töillään ja marjassa.
— Aivan niin, kuului taas myöntymistä. Laulainen ei osannut mitään ajatella tästä häläkästä. Nuo ylistykset ja lupaukset painoivat alas hänen ihaninta ajatustaan. Hänet työnnettiin koivujen keskellä seisovasta onnen majasta takaisin kuumaan tupaan, jossa kaikessa tapauksessa oli elettävä toisten armoilla ja heidän vastuksinansa. Oliko hänen kieltäydyttävä, vaiko oltava äänettä.
Niirasta suututti tämä asiankäänne ja hän seisaalleen nousten ihmetteli:
— Ne on miehiä. Jos kuka ja kuinka hyvän asian esittelisi, niin ei ymmärretä.
Kokkonen ei odottanut loppua.
— Kyllähän sinä muka ymmärrät ja rakentaisit, jolla on parhaat pellot ja saat itse olla useampia vuosia veroäyriä määräilemässä. Kyllä sinä osaat oman kohtasi katsoa, vaikka joka vuosi otat suuria rahoja oriilla.
— Olenko minä teitä estänyt ottamasta suuria rahoja, sanoi Niiranen ja meni harmissaan ulos.
Laulainen seurasi perästä ja kartanolle tultua kysyi: