— En mitään koulua, mutta kyllä minä suoriudun kaikissa asioissa yhtä hyvin kuin nekin koulun käyneet.
— Kyllä isännän olisi pitänyt käydä joko maanviljelyskoulu taikka kansanopisto, jatkoi maisteri itsepintaisesti, aikoen anastaa puhevuoron. Sanoitte viettävänne talvet kammarissa, niin sopisi se yksi talvi viettää kansanopistossa vielä nytkin, vaikkapa maanmies-osastolla.
— Kyllä minä en tarvitse neuvoja maanviljelykseenkään, kehui
Hurskainen.
— Mutta tieto jalostaa ihmistä, laukasi maisteri. Kansanopisto on tuollainen maalaiskansan sivistysahjo, jossa heistä puhdistetaan pois kuona ja valmistetaan kykeneviksi ottamaan vastaan jaloja aatteita.
— Ylpistyvänpä tuolla näkyvät, pani Hurskainen vastaan.
— Tunteeko isäntä Hurskainen kansanopistossa käyneitä?
— Minäkö en tuntisi. Minä tunnen kolmesta pitäjästä kaikki nuoremmat miehet ja tytöt, ja kaikki ovat ylpistyneet siellä käytyänsä… Ei… valehtelen, jos sanon kaikki. On yksi, Niku Pikeläinen, joka on aivan kuin ennenkin. Viime talvena satuttiin markkinoilla yhteen yöpaikkaan, niin nauroi aivan kuin me muutkin kansanopistolle, vaikka on siellä ollut. Ja kun iltasilla sanoin, että pistäytäänpä vielä vanhaan tapaan tuolla "panoraamassa" ja… missäpähän, niin mielellään lähti ja oli ihan kuin ennenkin. Vaan jos toisille mitä esittelee, niin selkänsä kääntävät.
Laulainen huomasi, että maisterin sisällä jo kuohahteli, mutta näkyi painavan alas ja myrähteli vaan että "hm, vai niin; hm, vai niin" — ja kääntyi katselemaan järven rantoja.
Hurskainen lasketteli voittajan riemulla mieli-ajatuksiansa koko järvimatkan.
— Mitä nyt isännän kyytipalkka tekee? kysyi maisteri maalle noustua, kasvoilla sama juroileva ilme kuin Laulaisen ensikertaa puhutellessa.