* * * * *
Markkinat olivat aivan tuossa paikassa. Korkealla puhteella ajoi jo Santtu Kivirannalle morsiantaan noutamaan. Liisa tuli yhteen kyytiin. Muita ei tästä lähtenytkään kuin Samppa sitten yksinään omalla hevosellaan muuripadan ostoon. Samppa ei mitään muuta ajatellutkaan kuin tätä muuripadan ostoa. Hän oli pannut tarkoin mieleensä Reetan selitykset, millä äänellä sen muurin pitää soida, ettei ole hajanainen. Toisilla markkinamiehillä oli muutakin mielessä. Liisan ajatukset pyörivät makeis- ja kultasepänkopukan tienoilla, ja näille samoille seuduille oli ilmaantunut Roittulan Ville, jonka äiti oli Liisan pienenä tyttönä kissanpojalla kihlannut.
—Panitko sinä sormukset sormeesi? kysyi hän niin hiljaa Viijalta, ettei Santtu kuullut.
—On ne, sanoi Viija—vaan enkö ottane pois.
—Elä toki ota, kielsi Liisa.—Näyttäähän ne niin somalta.
Viija ei siihen myöntänyt eikä vastustanut. Hän katsahti aina Santtuun, joka istui siinä aivan edessä kuskilaudalla, pitkät turkin kaulusvillat huurteessa ja punaisen vyön päät huiskaen reen kupeella. Pitkään se aina Viijaa katseli tuo istuja, vaikka samannäköisenä se siinä oli, eikä etupuoltakaan nähnyt muulloin kuin milloin tarvitsi jotain tärkeämpää sanoessa kääntää itseään heihin päin. Siinä se kupotti suuressa turkissaan ja tuusutteli orittaan.
Yhä lähemmä alkoi tulla markkinapaikka ja yhä tylymmältä tuntui tuo edessäistuja. Ei ollut enää kuin joku virsta matkaa. Viija pisti kätensä rekipeitteen alle, heitti käteiset pois, veti sormestaan sormukset ja pisti ne kukkaroonsa. Hänen mielessään kaikui nuo monen pojan kirjeelliset toivomukset ja pyynnöt saada tavata näillä markkinoilla.
Oltiin jo perillä ja Santtu ajoi kortteeritalon pihalle.
—Elkäähän jättäkö, ennen kuin saan tämän oriini talliin, kielteli
Santtu rekitoveriaan.
—Ehkä täällä pääsee jo yksinäänkin, sanoi Viija, eikä kuin kiirehti
Liisaa joutumaan torille.