Edevart tuli asuntoonsa eikä astunut enää jalallaankaan ulos ovesta.
Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli taaskin kurkistanut aidan yli:
Sen takana ei ollut suinkaan nähtävänä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa
kaunista, olipahan vain maailma, jossa jokainen petkutti toistaan.
Augustkin tuli kotiin päätettyään päivätyönsä. Hän ei ollut saanut kaupaksi aivan kaikkea, mutta oli jättänyt lippaansa jonnekin, ties minne, ja nyt hänellä oli koko varastonsa taskussaan. Täytyi heittää lipas helkkariin, hän selitteli, oli tulla tupenrapinat. Ei ole sen pahempaa ampiaispesää kuin tämä kaupunki. Kunpa Herra soisi, että selviäisi täältä ehein nahoin! Lähdetään joutuin matkaan, Edevart. Parasta, jos vielä tänä iltana!
Ei voida lähteä vielä tänä iltana.
August kertoi: Myin pari kallista kapinetta sille kapteenille. Hän asuu kauppalan ulkopuolella, sinne on pitkä matka, ja sain kävellä kävelemistäni ennen kuin olin päässyt sieltä takaisin. Satuin siinä kulkemaan suuren rakennuksen ohi enkä huomannut, mikä talo se oikein oli, mutta poikkesin sinnekin. Sattui olemaan koulu. Johtaja tuli kysymään, mitä tahdoin. Olin olevinani venäläinen, joka halusi myydä jotakin nitshevoota tai jotakin sentapaista. Hän vain vilkaisi lippaaseeni — eihän sellaisilla koulunjohtajilla ole kiesuksen killinkiäkään! Vai niin, vai olet sinä venäläinen, sepä mukavaa; ole hyvä ja paina puuta, tulin oppineeksi vähän venättä ollessani koulunjohtajana Hammerfestissa. Ja eikös se pirulainen puhumaan minulle venättä. Nyt oli paha merrassa. Nyökytin ja hymyilin ja ristin silmäni ristimästä päästyänikin, mutta se johtaja varmaan kysyi jotakin, johon tahtoi vastausta, ja minä sanoin pariinkin kertaan hoperpomere ja sitten joitakin merkillisiä sanoja sen perästä. Hän ei ymmärtänyt, pudisti vain päätään. Kyllähän minulla oli revolveri, mutta eihän minulla toki ollut sydäntä ampua miestä kuoliaaksi vain siitä syystä, että tämä osasi venättä, siksi paukautin lippaan kannen tiukasti kiinni ja lähdin kiireesti koko talosta. Mutta kun hän jäi seisomaan paikalleen ikään kuin vartioon, pelkäsin hänen aikovan tehdä minulle tepposet ja ilmoittaa poliisille. En tunne itseäni turvalliseksi edes tässäkään, missä nyt istun.
Mihin sinä lippaasi heitit?
August: Tyhjensin sen vähän kerrassaan taskuuni juosta pyyhältäessäni pitkin katuja. Tungin kaikki kapineet taskuuni ja heitin lippaan menemään, jotta ei minua tunnettaisi. On tässäkin tietämistä! Mutta vika oli siinä, etten ollut malaiji enkä siamilainen, sillä minä osaan olla vähän joka lajia. No mutta, niinkö luulet, ettei täältä päästä lähtemään vielä tänä iltana?
Ei päästä. Mutta oli miten oli, ethän ole tehnyt mitään hullutuksia, vai kuinka?
August: Hullutuksiako? Mitä sitten muka olisin tehnyt? Enhän edes ole näyttänyt revolveriakaan. — Mutta August ei kuitenkaan tuntenut itseään rauhalliseksi, hän ei ollut syönyt ja hänen teki kovasti mieli illallista, mutta hän ei uskaltanut lähteä etsimään ruokaa kaupungista, vaan painui nälissään maata.
Toverukset pääsivät onnellisesti takaisin Trondheimiin, ja maailma alkoi näyttää hiukan valoisammalta Augustin silmissä. Oli siihen syytäkin, lompakko oli varsin lihava, markkinamatka ei ollut suinkaan ollut huono. Missä siis vika? Ei tullut niin paljon kuin olin ajatellut, hän selitti.
Ei, ei ollut tullut mitään kehumisen arvoista, ei ollut tullut rikkautta, August ei päässyt kehumaan eikä loistamaan. Vähempään tyytyvän Edevartin mielestä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta siitä August vähät välitti, hänellä oli paljon suuremmat ajatukset itsestään: hänen täytyy tehdä vielä kunnon kaappaus ja myydä monta vertaa enemmän! Mitä tämä tähänastinen lopultakaan merkitsi? Vähän vaatteisiin, hiukan asuntoon ja ruokaan talven ajaksi, ei mitään muuta. Ja eikös käynyt vielä niin, ettei se nainen, jolle Edevart oli kantanut tusinan sikarilaatikoita, voinut nytkään maksaa! Kaksitoista laatikkoa, se oli paha kolaus hänen yritykselleen. Niinpä niin, arvon neiti oli tehnyt voitavansa, mutta… Ei! virkkoi August painokkaasti, minun täytyy vetää iso apaja!