Edevart huudahti: Tietääkö hän sinun olevan minun luonani?
Tietää. Hän itse pyysi minua tulemaan sinun luoksesi. Voi, ei hän ole niin paha kuin luulet.
Minusta hän tuntuu pahemmalta kuin ensin osasin uskoakaan! mutisi
Edevart ällistyksissään.
Lovise Magrete: Ei, hän on vain niin masennuksissaan, emme saa apua mistään, ja antaisimme koko Doppenin siitä hyvästä; tässä se on sanottuna, jos tahdot lukea. Hän käski minun tulla kysymään sinulta. Eikä hän ajatellut mitään — mitään muuta.
Sama, mitä hän ajattelee. Eikö niin?
En tiedä.
Taas kuuluu kannelta askelia, hapuilevia askelia. Lovise Magrete heristää korviaan pelästyneen näköisenä, Edevart ei välitä siitä tuon taivaallista, vaan jatkaa: Ei, sinä et välitä minusta hitustakaan.
Voi, kyllä minä — minä rakastan sinua. Tuolla kannella on joku.
Tahdot vain lähteä pois yhdessä hänen kanssaan. Sitä sinä tahdot etkä muuta.
Mitä minun pitää tehdä? Ei minunkaan ole helppoa, kolme lasta —