Nuorille, joita viivyskeli hänen ympärillään silmät suurina katsellen hänen komeuttaan, Papst saattoi sanoa: On minulla hyvä kello sinullekin, kas tässä, ole hyvä ja pidä sitä kädessäsi! Kun sitten nuorukainen oli saanut kuulla hinnan ja heittänyt tykkänään ostoaikeet, kysyi Papst: Paljonko sinulla on? Nuorukainen ehkä mainitsi puolet tai vain kolmanneksen. Papst ei silloin hylännyt nuorukaista, ei suinkaan! Hän kävi ystävälliseksi ja myötätuntoiseksi, tuntui siltä kuin hän olisi tässä erikoisessa tapauksessa mennyt vielä tavallistakin pitemmälle ja itse lainannut pojalle hiukan rahoja, jotta tälle kävisi mahdolliseksi hankkia haluamansa kello; sattuipa silloin tällöin sellaistakin, että Papst suostui odottamaan loppuhintaa seuraavaan vuoteen. Sinä olet hyvää sukua ja rehellinen mies, hän sanoi, kyllä sinä maksat köyhälle juutalaiselle! Niin suureen ja uhrautuvaan luottamukseen ei poika voinut olla vastaamatta samalla mitalla, hän osoitti rehellisyyttä, jota ei kyllä tarvinnut jokapäiväisessä elämässä, ja maksoi seuraavana vuonna. Harvoin, jos milloinkaan, kävi niin, että Papst joutui petetyksi.
Sillä tavalla vanha kellojuutalainen menetteli, hoiti kiertävää liikettään vuodesta toiseen aina yhtä levollisena ja arvokkaana. Hän petkutti, milloin taisi, mutta jos hänet saatiin siitä kiinni, hän oikaisi hyväntahtoisesti kepposensa, tosin joskus uudella kepposella.
Hänellä oli hyvä silmä kehuskelijoihin, jotka tarkoin tutkivat kelloa ja olivat olevinaan oikein aikamoisia kellontuntijoita — heitä Papst petti mielihyvin. Niin, nämä olivat olevinaan jos jotakin ja puhuttelivat häntä tuttavallisesti Moosekseksi: No, Mooses, onko teillä tänään minulle hyvää kelloa? sanoi tuollainen tuntija. Papst otti kellon taskustaan ja näytteli sitä ostonhaluiselle täydessä valossa. Katsele sitä! sanoi hän. Mies katseli kelloa, avasi sen ja kysyi, oliko se hyvä. Hyväkö? vastasi Papst, minulla on itselläni samanlainen omassa taskussani, katso itse! Ja hän antoi jonkin omista taskukelloistaan verrattavaksi. Sitten oli sovittava hinnasta. Papst pyysi runsaasti hintaa kaikilta, mutta kehuskelijoilta, jotka olivat olevinaan kellontuntijoita, hän pyysi kaksinkertaista hintaa; jos hänelle sitten tarjottiin puolet, näytti hänen murheellinen muotonsa ikään kuin vielä masentuneemmalta, kun maailmassa olikin niin paljon pahuutta; hän otti kellon takaisin, eikä sinä päivänä syntynyt kauppaa.
Mutta ostaja tunsi Papstin ihmisten puheista, hän ilmestyi myöhemmin uudelleen, ja Papstkin tunsi miehen. Tarjotkaa vielä kerran! hän kehoitti. Mies saattoi lisätä joitakin killinkejä tai neljännestalarin, mutta ei, ei, ei mitenkään! sanoi Papst ja otti kellon uudelleen esiin, näytteli sitä, avasi sen, painoi kiinni ja pisti sitten taskuunsa. Mutta jos mies sitten näytti heittävän kaiken sikseen ja lähtevän tiehensä, huokasi Papst syvään tämän maailman pahuutta ja teki kaupat. Hän myi tappiolla, tappiolla, tappiolla! Tämä vie vielä hänet häviöön, mutta minkä sille mahtoi! Kun mies oli lukenut hänelle rahat kouraan, otti Papst kellon esiin ja ojensi sen ostajalle. Se oli kirkas ja kaunis, kuoressa oli hieno kaiverrus, se tikitti suurenmoisesti — mutta se ei ollutkaan sama kapine, Papst oli pistänyt kätensä johonkin salataskuunsa ja ottanut sieltä toisen kellon, joka oli samannäköinen, mutta halvempaa laatua.
Mutta saattoihan kehuskelija tosiaan olla ovela mies, ja kun lisäksi hänen epäluulonsa olivat täten heränneet, hän ehkä sai Papstin kiinni petkutuksesta ja alkoi pitää siitä suurta melua. Silloin Papst ravistaa päätään omalle tyhmyydelleen ja sanoo: Nyt näen, etten tosiaan tiedä sinua terävämpää miestä! Itse en huomannut sitä, mutta sinäpä huomasit! Ja rauhoittaakseen ostajaa hän antaa hänelle oman taskukellonsa, mitä mies pitää varmana takeena. Mutta pois lähtiessään hänellä onkin taskussaan kolmas halpa kello.
Täällä markkinoilla Edevart jälleen näki armenialaisen, kotona tapaamansa posetiivinsoittajan, ja unkarilainen näkyi yhä olevan hänen seurassaan. Hän tapasi kaverukset kerran iltapäivällä laivalaiturin luona; olivat asettuneet paikkaan, josta kulki ohi paljon väkeä, ja soittivat ja näyttelivät kaikin voimin.
Toverukset eivät olleet niin suuresti muuttuneet, ettei heitä olisi tuntenut, vaikka olikin kulunut kolme vuotta siitä kun näyttäytyivät Edevartin kotikujilla. Armenialaisen molempien silmien ympärykset olivat vain käyneet sinisiksi, joten hän siis nyt oli aivan sokea. Miesparka, jonka täytyi kulkea posetiivinsoittajana vieraassa maassa, se oli hänen kohtalonsa! Toiset säälivät raukkaa ja pistivät killinkejä kerjäläispojan maljaan, lapsia ja nuorisoa kerääntyi täälläkin tuon ihmeellisen soittopelin ja kullalta kimmeltävän Napoleonin ja tämän komeiden kenraalien ympärille.
Minä tunnen heidät, kuiskasi Edevart vierustoverilleen, olen nähnyt heidät ennenkin! Ja kääntyen suoraan soittoniekan puoleen hän kysyi: Oletteko käynyt sokeaksi?
Niin olen, sokeaksi, olen käynyt, mies vastasi surumielisesti päätään ravistaen.
Sitä minä en usko, sanoi Edevart. Sillä hän oli varmasti huomannut kunnon armenialaisen katsoneen häneen hänen kysyessään.