Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin itsekin koettaa kerran.
Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?
En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.
Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia.
Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa
mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi.
Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!
Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään. Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava kattoon ennen lumen tuloa.
Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.
Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa. Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten. Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia, sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen, joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa, siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset kaikilta, eniten minulta itseltäni.
Lovise Magrete Doppen.
Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla! August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan sähköttämisestä, kun nyt Great Fastern oli vastikään laskenut kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä pitäisi kaiken omina tietomaan.
Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan. Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran, jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei nähnyt…