Edevart säpsähti: En minä voi yksin sillä lähteä kotiin.
Yksinkö? Ei se ole tarkoituksenikaan. Minä mieluummin ostan sen veneen.
Mutta sehän ei ollut kaupan?
August vastasi ylimielisesti: Älä sinä sitä sure.
He söivät ja ottivat naukkuja ja juttelivat, August väliin rallatteli.
Edevart ei ollut vielä koskaan ollut näin ylellisissä pidoissa.
Olisivatpa köyhät kotikyläläiset nähneet kaiken tämän hyvyyden!
Niin, mutta mitä sinä veneellä teet? kysyi Edevart.
Sitä August juuri olikin tuuminut. Hän tietenkin tahtoi ostaa sen vain siksi, ettei tarvitsisi lähteä viemään sitä kotiin eikä erota hentusta, ehkäpä tulomatkalla koettu pelkokin vielä muistui mieleen. Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pohtia vakavia kysymyksiä nyt, kun ajatukset olivat hummaamisessa ja ilonpidossa. Katsos Matteaa, hän kehoitteli, nätti tyttö! Hän on sen paksun kultasormuksen arvoinen, jonka hänelle annoin. Eikös olekin paksu?
August, joka tavallisesti oli varsin harvasanainen, kävi puheliaaksi, ja hän puhui tavallista kevyemmin, ryypyt tekivät tehtävänsä, ajatukset juoksivat ravakammin, hän hymyili kultahampaillaan ja oli päässyt oikein vauhtiin.
Ravintolaan tuli kaksi nuorta poikaa, joiden silmissä August tahtoi näyttää mahtavalta mieheltä. Hän alkoi puhua muista maailman paikoista, lämpimistä maista. Intiassa ihmiset käyttivät nilkassa renkaita, puhdasta kultaa, ei lukkoa minkäänlaista, ne taottiin itse ruumiin päälle, ja sitä paitsi timantteja ja helyjä, jotta ne helisivät. Mutta kerran katkesi naiselta nilkka ja rengas täytyi viilata poikki, jotta sääri saatiin lastoihin!
Tulkaa tänne ottamaan ryyppy kahvinne kera hän huusi molemmille pojille. Hänen täytyi saada jakaa toisillekin, hän ei tahtonut olla yksin autuas, eikä Edevart kuluttanut suuriakaan. Maljanne, pojat! Minä olen kulkenut laajalti, tietäkää se, olen purjehtinut maailman ympäri ja käsitän hyvin, että Kalkutta ja Sidney ja muut semmoiset nimet ovat teille vieraita. Mutta tässä minä nyt istun tällä jakkaralla, niinkuin näette. Mitä varten te luulette minun tänne tulleen? Toin nahkoja. Jaa-a. Minä olen liikemies. Ja sen verran uskallan sanoa, että nahkakauppa ei olekaan käsityötä, jossa nahat lisääntyvät. Kysykää vain toveriltani, joka istuu tuossa, mimmoisen lastin me toimme! Se on totta, Edevart, sanoi hän äkkiä, minunhan pitää maksaa sinun palkkasi!