Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen. Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.
Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan, tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta, sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle — hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan, kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen. Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä kerrakseen!
Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin. Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä. — Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika. Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä, sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä, niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies, kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki siunaamme häntä siitä.
Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti? Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.
Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta, vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan…!
Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka semmoisenaan, kaikkineen päivineen.
Entä kenen luulette sen ostavan? kysyi Ezra. Siihen nimismies ei osannut mitään vastata. Ezra huomautti, ettei koko paikasta ollut kauppapaikaksi. Eihän siellä ollut ainoaakaan taloa lähistöllä. Kaikki asutus oli Poldenissa ja sen ympäristössä, ja siellä piti kauppaa Edevart.
Tuo on kyllä totta, myönteli nimismies kysäisten sitten: Onko sinulla rahaa rakennuksen ostoon? Ei ole vielä, mutta saan kyllä Lofootien matkasta. Siitä et voi olla noin varma, tuumi nimismies myhäillen. Riippuu siitä, millaisella tuulella Herra sattuu olemaan.
Ezra: Riippuu se toki vähän minusta itsestänikin. Jos käy hullusti, voin ruveta vaikka kalanhalkojaksi toisen palvelukseen tai ottaa pestin laivaan. En tule takaisin kukkaro tyhjänä. Sillä jos Lofooteilla näyttää pimeältä, menen yhtä kyytiä Ruijaan saakka.
No niin, tee pois niin, tuumi nimismies siihen. Mutta oletko varma siitä, että elät niin kauan?