Eikö hän sitten muka tarvitse myllyä? ihmetteli August vuorostaan. Hän ostaa satatuhatta säkkiä jauhoja, ja hänellä on koko tietäminen, ennen kuin saa ne kaupaksi. Ne on jauhettu höyrymyllyissä, joissa polttoaineena käytetään ulkomailta ostettua kivihiiltä. Kalliita jauhoja. Täällä taas käyttövoima on ihan ilmaista, ei muuta kuin pistää vain tarpeelliset rakennukset pystyyn. Voi laitattaa siihen samalla vaikka sahalaitoksenkin, samantekevää, kunhan vain käyttää putousta johonkin. Olisipa tuollainen koski Kanadassa, niin tahtoisinpa nähdä, eikö sille olisi käyttäjiä!
Edevart pudisti päätään noin suurille suunnitelmille vihjaillen sinnepäin, ettei Romeo ehkä maksaisi koskesta paljoakaan, muutaman vaivaisen talarin vain.
Sinä et vielä tiedä, kun et ole kysynytkään, huomautti August siihen. Mutta tietystikin sinä pääsisit siinä tapauksessa koko homman johtoon, kun kerran asut paikalla. Se ei olisi ollenkaan hullumpaa.
Tämä viimeinen ajatus sai Edevartin höristämään korviaan. Hän oli kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen kaupankäynnistä niinkuin kaikesta muustakin, joten ei tuntunut suinkaan vastenmieliseltä ajatella jotakin uutta toimeentuloa. — Mutta enhän minä osaisi hoitaa myllyä enkä sahaakaan, vaikka pääsisinkin sellaisen johtoon, hän tuumi sitten. Totta puhuen en ole koskaan nähnyt muita myllyjä kuin kahvimyllyjä.
Sen taidon minä opettaisin sinulle viikossa! selitti August mahtavasti.
Niin että älä huoli surra!
He puhuivat asiaa pitkin ja poikinkin innostuen lopulta tuumasta kumpikin. Kyllä tuo August oli sentään hitonmoinen mies keksimään neuvon joka paikkaan! Ainoana mutkana matkassa oli, että koski oli vielä myymättä, myllylaitos rakentamatta, siitä ollenkaan puhumattakaan, ettei Edevartia ollut otettu siihen mylläriksi. Kaikki tämä Edevartille selvisi toverin lähdettyä, ja hänen mielensä painui lamaan.
Aamulla hän lähti pyytämään Romeolta luottoa. Lovise Magreten täytyi saada kaupasta yhtä ja toista, niin että hänkin varustautui matkaan. He siis lähtivät kaikki kolmisin. Äiti ja tytär panivat päälleen parasta.
Lovise Magretesta elämä oli pyrkinyt tuntumaan yksinäiseltä ja yksitoikkoiselta. New Yorkin melu ja hälinä kaikui vieläkin korvissa; hän alkoi valitella, ettei Doppenissa ollut elukoitakaan. Edevart huomautti siihen, että se puute oli helposti autettavissa, mutta Lovise Magrete vastasi niinkuin aina ennenkin: Niin, en tiedä, mutta kaikki on kovin toisenlaista kuin ennen.
Soututeljolla istuessaan Edevart tunsi mieleensä hämäränä hiipivän ajatuksen, ettei hänen naistensa ehkä olisi pitänyt panna hattua päähänsä. Sopikohan se oikeastaan? Lapselle ehkä kyllä, mutta äidille, Doppenin emännälle? Tämä ei ollut entisensä näköinen, hattu ei sopinut hänen entisajan kasvoihinsa. Hän oli kaunein avopäin, yllä vain paita ja hame, hänen paljaat jalkansa olivat ihmeen pienet…
August oli vastassa laiturilla sanoen ensi työkseen: Luulen itse ukon tahtovan sinua puheilleen.