Joakim näki kaupan menestyvän hyvin, ja kun hän kerran oli päässyt sen makuun, häneen meni ylpeyden paholainen. Gabrielsen ei saa kehua voittaneensa! Joakim oli varovainen, ei koskaan ostanut enempää kuin minkä voi oitis maksaa. Heitä olikin sattunut kaksi hyvää yhteen. Pauline sisko toi tavaroiden tilauslistan, ja Joakim teki huoleti tilauksensa sen perusteella. Trondheimin kauppiaat saivat tehdä kummin halutti: jolleivät he suostuneet ostajan määräämiin hintoihin ja ehtoihin, kaupat saivat jäädä tekemättä.
Pauline siskosta olikin kehittynyt koko kauppanero. Hän ei ollut niin hyväntahtoinen; ihmiset eivät voineet suurestikaan luottaa hänen armeliaisuuteensa yrittäessään hädissään pyytää velaksi. Pauline ei ollut yhtä hyvänahkainen kuin Edevart tiskin takana seistessään. Edevart antoi kyllä, kun sikseen oli, mutta Pauline osasi katsoa omaa etuaan, punnitsi ja laski tarkkaan kaiken. Jos saatava oli liian kauan maksamatta, hän ilman muuta huomautti velalliselle asiasta. Muutamat ostajat tietenkin suuttuivat semmoisesta, jopa toiset uhkailivat, etteivät ikinä enää astu jalallaankaan hänen kauppaansa. No niin, jonkin aikaa he saattoivat pysyä poissa, mutta kyllä routa pian ajoi porsaat kotiin, mikäpä heille muukaan neuvoksi? Saattoivat kyllä käydä Gabrielsenin kaupassa, mutta tämä oli vielä paljon pahempi, haukkui vielä poldenilaiset pahanpäiväisiksi siitä hyvästä, kun nämä — syyttä suotta! — elättivät kauppaa omassa nurkkajuuressaan. Tahtoivat vain saada hänet kumoon, niin kauppias väitti, eikä hän tahtonut olla mokomien ihmisten kanssa missään tekemisissä, joilla ei milloinkaan ollut rahaa. Pysykööt vain poissa hänen kaupastaan, jos niin haluttaa, olkoot vain niin hyvät; kyllä hän vielä näyttää sille heidän vaivaiselle Poldenin nurkkakaupalleen, kummassa ennen on telki ovella — — —
Gabrielsen ei tahtonut mahtua nahkoihinsa, kun aika kului kulumistaan eikä poldenilaisten sisarusten kauppa vain ottanut mennäkseen nurin. Mutta oliko siinä sitten olevinaan järkeä, että haukkui ostajiaan tuolla tavoin, sitä vaille ettei ajanut ovesta pellolle? Siitä oli seurauksena, että Gabrielsenin kauppa alkoi käydä yhä huonommin. Tämä taas vaikutti itse mieheen; hän kävi niin välinpitämättömäksi, ettei viitsinyt enää käyttää kovaa kaulusta ja ajoi partansakin vain sunnuntaiksi. Mikäs kauppias se sellainen on! Mutta Pauline? Kuinkas hän? Hän oli käynyt niin hienoksi, että käytti kaulassaan valkoista pitsikaulusta, ja sormessa hänellä oli helmisormus. Joka sunnuntai hän kävi kirkossa, ja silloin oli aina rinnassa kultainen medaljonki, jonka oli joskus aikoinaan saanut isoltaveljeltä ja joka tietysti oli maksanut suuret rahat, kuinkas muuten! Eikähän Pauline olisi voinut käydä niin koreana, jollei hänellä olisi ollut siihen varaa. Kyllä noita lennätinlinjan tarkastusmiehen lapsia sentään oli vedellyt oikein helkkarinmoisesti, heillä oli valtaa ja rahaa. Ihmiset puhelivat sellaista, että näillä oli joka sunnuntai päivälliseksi lihaa!
Oli miten oli, Poldenin kauppa pysyi pystyssä, eikä kukaan voinut syyttää Paulinea sellaisesta, että hän olisi itkenyt säälistä, kun eukot kävivät kerjäämässä puolta naulaa kahvia velaksi. Niin hän ei kylläkään tehnyt, mutta oli kaikin puolin rehellinen ja kunnollinen ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän ei kitsastellut paria rusinaa, kun naapurin lapset pistäytyivät kaupassa, ja eikös hän vielä auttanut Martinus keulamiehen perhettä, vaikka olikin joutunut maksamaan loput heidän lehmänsä hinnasta, josta Edevart oli ollut takuussa?
Mutta nyt taisi itse riivaaja mennä Gabrielseniin, sillä hän halusi saada aikaan ratkaisun. Hän pani kaikki yhden kortin varaan ja osti tavaroita joukoittain, kasoittain, vieläpä mitä merkillisimpiä tavaroita, hienompaa jos korkeampaakin, ja raskaitakin tavaroita kuten tahkoja ja amerikkalaismallisia kaakeliuuneja. Niin, Gabrielsen saattoi kyllä ostaa, mutta täytyi hänen kai itsensäkin ymmärtää, ettei hän voinut saada kaikkia noita tavaroita kaupaksi. Tuo oli epätoivoista hommaa tuollainen, hänen piti saada näyttää mahtiaan. Hyvä. Ihmiset ryntäsivät hänen kauppaansa, hän kyni kylästä viimeisetkin killingit, ja Poldenin kauppa oli monta viikkoa tyhjänä. Entä väsyivätkö Pauline ja Joakim taisteluun ja pistivät teljen ovelleen? Ei sinnepäinkään. Mutta Gabrielsenilla kävi kauppa kuin siimaa, hänellä oli tavaroita, joita oman ja naapuripitäjien herrasväetkin ostivat, hänellä oli silkkiä ja samettia, oli naistenhattuja ja kellonvitjoja ja ostokenkiä ja mahdottoman kauniita pöytäliinoja, joissa oli ripsut ja tupsut, ja painettuja kuvia ja vaikka mitä. Mitäpä turhaa tilaamaan moisia tavaroita kaukaa kaupungeista, kun kerran Gabrielsenilta sai kaikkea? Kaiken hyvän lisäksi Gabrielsen oli saanut myös ruokatavaroita ja kaikkia mahdollisia herkkuja, juustoja ja hunajaa ja hedelmiä, joita ei kukaan hieno ihminen voinut olla ostamatta. Oli ainoastaan yksi oikea kauppias, ja se oli Gabrielsen.
Kului kappaleen matkaa talvea. Paulinesta alkoi olo käydä ikäväksi. Hänellä oli yhäkin valkoinen kaulus kaulassaan, mutta ei ollut ketään, kenelle sitä näyttää. Hänen ainoana työnään oli nyt puuhailu kodissa, kaupassa ei käynyt ristinsielua. Joakim toimitteli omia töitään, hoiteli perunoitaan ja ohriaan, sitten pui viljansa ja, kun se aika koitti, lähti Karoluksen venekunnassa Lofooteille. Pauline jäi yksin huolineen ja harmeineen. Kun ostajia ei käynyt, hän ei saanut rahaa, millä ostaa uusia tavaroita, niin että hänen kauppansa näytti sulkeutuvan itsestään.
Silloin tapahtui, että Edevart lähetti hänelle matkoiltaan rahakirjeen, ei kylläkään paljon, muutaman talarin vain, pari kymmenentalarin seteliä, mutta Pauline sai uutta rohkeutta. Voi sitä isoaveljeä! Nyt tahtoi tietenkin ensinnä maksaa paperinsa, jolla oli ottanut rahaa kaupasta; jäi vähän tähteeksikin, jonka Pauline sai käyttää miten halutti. Kyllä isoveli sentään oli mies; kun ryhtyi asiaan, niin aina siitä syntyi jotakin, sellainen hän oli! Epäilemättä Edevart itsekin olisi tarvinnut nuo rahat, ja Pauline oli varma siitä, että Joakim olisi raivostunut koko tarjouksesta ja kieltäytynyt ottamasta niitä vastaan, mutta Pauline osti niillä uutta tavaraa. Kohta levisikin kylään huhu, että Poldenin kauppaan oli tullut tavaraa, tosin ei niin mahdottomasti kuin Gabrielsenille, mutta oikeita tarpeellisia, välttämättömiä tavaroita, joita ihmiset todella tarvitsivat, muutamia jauhosäkkejä, suurimoita, kahvia, amerikkalaista silavaa. Pauline kirjoitti Edevartille vastauskirjeen kiittäen rahoista ja vakuuttaen, että ne kyllä tulevat takaisin korkoineen. Ajat eivät tosin ole hyvät, Pauline kirjoitti vielä; ihmiset alkavat puhua, että eräälläkin kauppiaalla alkaa olla tiukat paikat, miten lopulta selviytyneekään. Kävi äskettäin täällä Poldenissa puhumassa minun kanssani, mutta enpä huoli siitä huudella. Tule nyt kotiin itse hoitamaan kauppaasi! Sinä olet poissa ja Joakim on poissa, etten voi kysyä neuvoa keneltäkään, vaan kaikki pitää tehdä oman tyhmän pääni mukaan… Ja sitten tapahtui — keskellä helmikuuta, pahimmalla lumikelillä ja kireimmillä pakkasilla — että Ytrepoldenin kirkkomiehet tiesivät kertoa Gabrielsenin kaupan oven olevan taas kiinni, jo toiseen kertaan. Kas, Gabrielsen oli imenyt vaimonsa sukulaisista kaiken, mitä irti sai, he eivät voineet mennä uusiin takauksiin, ja viimeiset ja pahimmat vekselit eräytyivät juuri maksettaviksi. Siinä lorun loppu.
Täytyy sanoa, että Gabrielsen oli selviytyäkseen pannut liikkeelle kaikkensa. Hän oli käynyt pappilassa, lääkärissä ja nimismiehessä pyytämässä nimiä, ei ollut säästänyt lukkari Johnseniakaan, jonka turhamaisuutta moinen pyyntö kyllä hiveli, mutta hänenkin täytyi sentään kieltäytyä niinkuin kaikki muut olivat kieltäytyneet. Loppujen lopuksi Gabrielsen oli tullut Paulinen luo tarjoten hänelle tavaroita polkuhinnalla, kun vain olisi saanut käteismaksun. Mitä ihmeen tavaroita? mietti Pauline mielessään. Niitäköhän se nyt tahkokiviään ja pyöreitä kaakeliuunejaan…? Mutta hän puheli kauppiaan kanssa tyynesti ja hillitysti eikä heti töykeästi hylännyt tämän tarjousta. Gabrielsen mainitsi suuria ja kalliita kapineita, jotka Pauline saisi sillä hinnalla, minkä itse suostui niistä maksamaan. Siihen minulla ei ole varaa, vastasi Pauline. Gabrielsen puhui välttämättömistä tarvetavaroista, elintarvikkeista. Niitä olen juuri itse hankkinut, virkkoi Pauline.
Ei, kauppoja ei syntynyt.
Talvi oli vielä ankarimmillaan ja ihmisillä tiukka aika, mutta sentään päivät pitenivät käyden samalla valoisammiksi. Ja sitten maaliskuussa Joakim tulla tupsahti kotiin Lofooteilta tuoden mukanaan — niin, tuoden todellakin mukanaan rahaa koko Poldenille. Mitä ihmettä? Ofotilainen oli maksanut kesäiset kalankuivausrahat, ja Joakimin piti jakaa ne työssä olleille sen mukaan, minkä verran kukin oli saamassa. Olipa se koko onnenpotkaus! Rahoja herahti lapsille ja aikuisille, melkein jokainen Poldenin tupa pääsi osalliseksi tuosta siunauksesta. Summat eivät kylläkään olleet suuria, mutta entiseen verraten koitti oikein loistava aika, kulta-aika; kauppa sai perimättömät saatavansa, niin että taas oli käyttövaroja. Ofotilainen maksoi vielä Edevartilta ottamansa vanhan lainankin.