"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.
Niin. — Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä oli kädessään?
Tuskin. — Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä huoneesta… Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?
Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani, ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:
"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."
Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki… Missä numerossa te asuttekaan?
Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi mitä maksoi.
"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi…"
"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä on teidän isäntänne nimi?"
Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.