"Happolati", sanoin.
"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan tavua tuosta vaikeasta nimestä.
Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.
"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani, että hän oli merimies?"
"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.
Happolati, asioitsija."
Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen; jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?" sanoi hän lähennellen.
"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta…"
"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.
Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen, valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.
Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?