"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."
Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen, sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti, jos menisin tieheni.
* * * * *
Kului pari päivää.
Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia, oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian. Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.
Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa. Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön, kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään ihanasta vihasta taivasta vastaan.
Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma, ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat. Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä mittaa.
Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka, kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni. Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:
Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa; ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti muuan ääni kuuluvasti:
"Hyvää iltaa!"