Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan, jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui höristäen korviaan jotakin kuullakseen.
"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin miehelle.
"Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän.
"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni."
Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.
Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.
Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat, kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut minuun.
Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi; näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.
Hän hääräsi edelleen huoneessa.
"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut teille jo ennenkin."