Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat. Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.
Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria, mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston juustoa, kuten sitä voin nimittää — he-hee, juustoa, jossa on neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen… Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista… Ei, tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se on jo toista.
Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt! Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!
Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä, minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan tuntematta väsymystä.
Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot, ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes pysähtynyt kynnyksellä.
Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin saanut iskun.
"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.
Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään, en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.
Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni…
Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo, vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin; kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.