Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi, kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni, että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos, yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.
Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin? Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista. Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville! noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä, matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on tekeillä.
"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon…"
Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja yrittäessään viedä häntä mukaansa:
"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"
"Enpäs tule!"
"Mutta sinä tulet!"
"Enpäs tulekaan!"
Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen kuulla, ja sanoo hänelle:
"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä olet!"