"No, yli odotusten."
"Oletteko sitten saanut työtä?"
"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä
Christien tukkuliikkeessä."
"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon, miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."
Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa kepillään pakettiini ja sanoo:
"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."
Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin? Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua, muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin. Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni mennäkseni matkoihini.
Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.
Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa, mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen, ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo joutunut paperikoriin?… Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.
Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin, että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko aamun. Luonnollisesti!… Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille, merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.