"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin päivän kuluttua ehkä, tai…"
"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."
Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.
Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden. Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty, päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun omaisuuden alakertatarinalla…
Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi! Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä. Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska, että! Nostan katseeni ja hätkähdän — olen jälleen Sembin edustalla.
Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan uudelleen mietiskellä.
Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni, päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille. Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen, jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi, houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja tarjosi minulle teetä…
Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.
Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita.
Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua…