Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia.
Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni.
Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan.
Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa teki.
"Iltaa!" sanoin.
"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."
"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti.
"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."
"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."
Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.