Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.
Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.
Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan…
"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"
Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.
Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa.
Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille.
Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin.
Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri.
Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.