Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.
Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja.
Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan.
Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.
"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.
"Minä olen", vastasi mies.
No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.
Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.
"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.
Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.