"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta…"
Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.
Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?
"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."
"Paikka on siis täytetty?" kysyin.
"Niin."
"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"
"Ei. Valitan; mutta…"
"Hyvästi!" sanoin.
Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas.