Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista?
Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi:
"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.
Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti:
"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"
Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta.
"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."
"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?"
"Ei."
"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas.