Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!
Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla.
Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa.
Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani… Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän — kahdeksan tienoissa.
Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.
Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä.
"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä — kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.
"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."
"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa."
Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin.