"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun…
Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!
Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä.
Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.
Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät…
Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän.
"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana.
"Missä te asutte?" kysyi hän.
Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.