Hän seisoi jälleen hetkisen.
"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.
"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä."
"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."
Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.
Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.
Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin!
Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona.
Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.
Sitten nousen ja lähden.