Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen.
Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia… korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä… kyvykkäästi tehty… painetaan huomenna, kymmenen kruunua."
Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.
Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua.
TOINEN OSA
Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.
Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.
Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.
Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa.
Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä sain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään.