Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin — kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.
Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut.
Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä — ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?… Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste… Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku…
Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran — khöhöm!
Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa.
Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan — ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia… Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän… enemmän…
Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn…
Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.
"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"
Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.