"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!"
"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."
Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.
Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! — Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.
Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua!
Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.
Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:
"Kello on kymmenen."
"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.
"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!"