Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.
Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.
Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.
"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.
Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.
Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:
"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa."
Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani sellaisen.
"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"
Astuin esiin ja kumarsin.