"No kuinka te olette tänne joutunut?"
Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä… ravintolassa… hävittänyt portin avaimen…
"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut hyvin?"
"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"
"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"
Ja minä läksin.
Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta.
Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä…
Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.
Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!