Eikä minulla ollutkaan liivejä.
Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.
"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini… hänen isälleen… sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"
"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni.
Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton…
Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä.
Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin:
Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula… Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi… Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään… Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa… Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään… No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona…
Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.
"Ei ole saapuvilla."