"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"
"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta."
"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa."
"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa."
"Niin, ei, se ei auta."
"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.
"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."
Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.
Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka.
Läksin jälleen kaupungille.